Meitä ihmisiä taitaa olla kahdenlaisia. Toiset ovat taitavia näkemään omat oikeutensa. Minun kuuluu saada tämä. Minulla on oikeus. Minä olen tämän ansainnut. Minulle kuuluu vähintään sama kuin naapurille, mielellään vähän enemmänkin.

Ja sitten on se toinen joukko: Ei minusta ole mihinkään. En taaskaan osannut. Oma syyni, että asiat menevät pieleen. En ole ansainnut mitään hyvää. Minä nyt vaan olen tämmöinen…

Tai pitäisiköhän sittenkin olla rehellinen? Ainakin välillä löydän itsestäni nämä molemmat puolet. On tilanteita, jolloin sitä pitää itseään ainakin vähän parempana ja taitavampana kuin muut. Välillä taas todellisuus lyö vastaan. Omat sähläilyt ja epäonnistumiset harmittavat. Itsetunto on heikoilla.

Pieni, suuri, vaikea sana ”armo” näyttää asiat toisessa valossa. Jumala tuntee meidät kyllä. Siksi emme voi vaatia häneltä mitään. Jumalalle emme voi esittää olevamme muita parempia.

Ja toisaalta, Jumala tuntee meidät kyllä. Siksi meidän ei tarvitse esittää Jumalalle mitään. Meidän ei tarvitse yrittää olla riittävän hyviä. Olemme Jumalalle tärkeitä ja rakkaita joka tapauksessa. Se on sitä armoa.

Pertti Arola