Parempi kuin muut

Suomalainen on nöyrä ja vaatimaton. Ainakin yleensä.

Mitä nyt joskus harvoin täytyy todeta, että olenhan minä ollut monessa mukana. Minulla on näkemys. On taitoa, kokemusta, uusia ajatuksia, verkostoja. Paljon enemmän kuin muilla ehdokkailla. Äänestä ihmeessä minua!

Niin, ja olenhan minä sosiaalinen, tehokas ja taitava. Olen nuori ja väsymätön; olen viisas ja kokenut. Minä olisin loistava valinta tähän työpaikkaan! Ymmärrättehän?

Mutta noin yleensä olemme nöyriä ja vaatimattomia.

Eikä siinä mitään. Jos on taitava jossain, niin kannattaahan niitä taitoja käyttää yhteiseksi hyväksi – töissä, politiikassa tai harrastuksissa. Ja toki niistä taidoistaan saa olla iloinen, vaikka kuinka vaatimaton olisikin. Välillä ehkä tulee niitäkin tilanteita, joissa joutuu itseään kehumaan. Ja joltain se sujuu, vaikkei vaaleja tai valintoja olisikaan meneillään. Ehkä se sujuu minultakin – ainakin omissa ajatuksissani.

Mutta välillä tuntuu, että Jeesus oli tällaista itsensä kehumista kohtaan aika tyly. Jumalan eteen on turha tulla isottelemaan. Jumalalle ei pidetä vaalipuheita. Jumalalle ei kannata väittää, että olisimme muita parempia.

Surkeaa, nöyrää ja vaatimatontako tässä siis vaan pitäisi olla? Eikö Jumala arvosta meitä? Arvostaa toki! Niin paljon, että lähetti Jeesuksen pelastamaan meidät. Lähetti Jeesuksen ristille asti. Se tarkoittaa sitä, että meidän ei tarvitse olla muita parempia. Meidän ei tarvitse saavuttaa niitä samoja asioita kuin taitava naapurimme. Jumala rakastaa meitä silti. Sitä kutsutaan armoksi.