Pietari vajoaa

Vanha ja arvokas. Hillitty ja hallittu. Kunnioitusta herättävä.

Sellaisia heidän täytyi olla. Näiden suurten hahmojen, Jeesuksen työtovereiden. Pietarin, Paavalin ja muiden suurten nimien. Vanhoja ja arvokkaita.

Paitsi että monet heistä olivat aivan toisenlaisia. Ainakin tämä Pietari. ”Toimi ensin, mieti sitten,” siinä tuntui olevan hänen tapansa edetä.

Niin kuin nyt tuolla venereissulla. Ensin lähdettiin punnertamaan kovaan vastatuuleen. Eikö muka parempaa keliä olisi voinut odottaa?! Myrskyn keskellä he näkivät jotain ihmeellistä: Jeesuksen tulemassa heitä kohti ja kävelemässä veden päällä. Siitähän Pietari innostui. Hypätään mukaan, eiköhän se häneltäkin onnistu! Kyllä se vesi kantaa!

Vaan eihän se kantanut. Pyrskivä ja pärskivä, pelästynyt Pietari piti kiskoa takaisin veneeseen. Vesi ei kantanut, omat voimat eivät kantaneet. Onneksi muut auttoivat. Ne arvokkuuden rippeet piti vaan sitten kerätä kasaan ja jatkaa matkaa.

Mutta onneksi Jeesus ei tarvinnut ympärilleen niitä arvokkaita ja tärkeitä, hillittyjä ja hallittuja kavereita. Ainakaan pelkästään. Pietarillekin oli käyttöä. Ja suurta käyttöä olikin! Pietaria tarvittiin. Jumala sai olla mukana auttamassa ja tukemassa. Niinpä tuloksena oli suuria asioita – eikä pelkkää kohellusta.

Jeesuksen joukoissa, Jumalan lähellä on tilaa meille jokaiselle. Ei tarvita vain suuria sankareita, täydellisiä ja onnistuneita. Kohelluksen, pelon ja epäonnistumisten keskellä Jumala on kanssamme ja Jeesus on kanssamme. Hän kantaa. Pietarin ja muiden veneilijöiden kanssa saamme luottaa ja huokaista: ”Sinä olet todella Jumalan Poika!” Jumala itse on siis keskellämme.

Kirjoitus on julkaistu Kaarina-lehdessä 25.1.2023