Paimion ensimmäiset urut

Paimion ensimmäisten urkujen hankkiminen

1800-luvun jälkipuoliskon vilkkaan urkujen hankintavaiheen aikana valistuneimpien paimiolaisten mielissä alkoi itää ajatus urkujen saamisesta kirkkoon. Vähin erin urkuihin ruvettiin yleensäkin suhtautumaan positiivisemmin. Lopella pidettiin 1874 urkujen hyväksi arpajaiset, joiden tuotosta muodostettiin urkukassan alku.

Kirkonkokouksessa 8.11.1874 urkukysymystä pohdittiin virallisesti ensimmäisen kerran. Uudessakaupungissa on 30.9.1875 tehty sopimus urkujen toimittamisesta tanskalaissyntyisen, 1870 siellä urkujen valmistuksen aloittaneen Jean Alexander Zachariassenin ja Paimion seurakunnan kesken. Todettakoon, että Zachariassen oli eräässä vaiheessa pohjoismaiden merkittävin urkujen valmistaja. Sopimus sisältää dispositiosuunnitelman, jonka mukaan urut ovat 13 äänikertaiset ja mekaaniset. Soittopöydässä on 2 sormiota, lisäksi jalkio. Hinta 10.4000 silloista markkaa. Syksyllä 1878 urut olivat paikoillaan lehterillä. Turun tuomiokirkon urkurin Oscar Pahlmanin suorittaman lopputarkastuksen asiakirja on päivätty 12.12.1878.

Urut otettiin käyttöön helmikuussa 1879 eli ne olivat pari kuukautta käyttämättöminä. Näin sen vuoksi, että sopiva, urkujensoiton taitava henkilö- tosin väliaikainen - onnistuttiin palkkaamaan vasta 11.2.1879 alkaen. Urut olivat poljettavat koko sen ajan, jonka ne olivat Paimion kirkossa. Musiikkia esitettäessä, urkurin lisäksi tarvittiin siis myös urkujen polkija, että palkeisiin saatiin ilmaa.

Vasta 1884 urkurin virkaan saatiin vakinainen hoitaja, kun Paimion kunnan ensimmäinen kansakoulunopettaja Abraham Björk, Jokelan koulusta, toimi oman virkansa ohella myös urkurina. Björk oli urkurina 34 vuotta eli vuoteen 1918, jolloin lukkarin ja urkurin virat yhdistettiin. Paimion ensimmäinen kanttori-urkuri Väinö Knuutila aloitti viran hoitamisen 1918.

Urut olivat aluksi maalaamattomat. Maalaaminen ja kultauksin somistaminen päätettiin toteuttaa 1880. Maalaamisen suoritti maalari Otto Palmgren Sukselasta ja kultaamisen kultaaja Veini Turusta. Samassa yhteydessä hankittiin urkujen suojaksi peite estämään niiden kastuminen muuten kosteassa kirkossa.

Korjaamiseen tarvetta

40-vuoden kuluttua, 28.4.1920 todettiin, että urut eivät vastanneet enää ajan vaatimuksia. Tulenheimon urkutehtaan 1920 laatiman arvion mukaan urkujen perinpohjainen uusiminen ja laajentaminen 17:äänikertaisiksi olisi maksanut 88.500 mk. Entinen julkisivu olisi säilytetty sekä soittopöytä 2-sormioisena.
Toisena vaihtoehtona oli pelkkä, 1.400 – 1.800 markan hintainen puhdistaminen ja virittäminen. Jälkimmäinen vaihtoehto näyttää toteutuneen.
Seuraavan kerran urkukysymys on ollut vakavasti esillä 1943. Samana vuonna, 2.11, on päivätty urkujen rakennussuunnitelma, jonka mukaan pneumaattisiin urkuihin olisi tullut 32 itsenäistä ja 3 siirtoäänikertaa, 3 sormiota ja jalkio. Vallinneiden sekavien olojen vuoksi hanke ei vieläkään toteutunut.