Urkujen historiaa

Urut on noin kahden vuosituhannen ikäinen soitin. Niiden keksijänä pidetään Aleksandriassa 200-luvulla eKr. elänyttä Kfesibiosta, joka ei ollut muusikko vaan insinööri.
Kirkkoihin rakennetuista uruista on useita tietoja jo 900-luvulta. Kirkkosoittimeksi urut vakiintuivat varsin hitaasti. Kirkossa urut ovat alusta asti olleet nimenomaan liturginen instrumentti. Ne eivät pelkästään rikastuttaneet ja kaunistaneet liturgiaa, vaan olivat sen olennainen osa.
Sveitsin Sionissa olevia urkuja, joiden julkisivu ja osa pilleistä on vuodelta 1380, pidetään maailman vanhimpina, soittokuntoisina urkuina.

Suomen varhaisin urkuhistoria katoaa menneisyyden hämärään. Ei tiedetä, milloin ja mihin kirkkoon, ensimmäiset urut on hankittu. Turun tuomiokirkossa on hyvin todennäköisesti jo 1300-luvulla ollut jonkinlaiset urut. Turun tuomiokirkon lisäksi Räntämäellä tiedetään olleen urut jo keskiajalla. Aluksi urkuja oli pääasiassa merkittävien keskuspaikkojen kirkoissa. Kansallismuseossa säilytettävä, luultavasti 1500-luvulta periytyvä ja mahdollisesti Naantalin Birgittalaisluostarissakin käytetty, ns. Nauvon positiivi, on Suomen vanhin säilynyt, historiallinen urkusoitin.

Nykyisen Paimion rovastikunnan seurakunnista urut on saatu varhaisimmin Sauvon kirkkoon, 1671, lahjoittajana mainitaan ”suuresti ylistetty ritaristo”. Kyseiset, useaan kertaan korjatut, urut on 1896 luovutettu Turun historialliselle museolle, jossa ne tuhoutuivat pommitusten aikana 1941.

Varsinkin 1800-luvun jälkipuoliskolla seurakunnissa aktivoiduttiin vilkkaasti hankkimaan urkuja. Kaikilla itsenäisillä seurakunnilla on pääkirkossaan urut. Tilanne saavutettiin 1991, jolloin Utsjoen kirkon sähkösoitin sai väistyä oikeiden urkujen tieltä.